Suomessa ollaan poikkeuksellisen yksimielisiä siitä, että tällä hetkellä kansalaisen on liian vaikeaa päästä perusterveydenhuollon palveluiden piiriin. Haasteita hoitoon pääsyssä on pienillä paikkakunnilla, mutta myös esimerkiksi Helsingissä ja Turussa. Ongelma ei ole uusi, vaan ensimmäiset hankkeet perusterveydenhuollon hoitoonpääsyn parantamiseksi nähtiin jo 2000-luvun alussa Kansallisen terveysuudistuksen ja hoitotakuu-uudistuksen yhteydessä.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana hoidon saatavuuden ongelmaan on toistuvasti esitetty ratkaisuksi lääkärien koulutusmäärien lisäämistä. Tänäkin syksynä koulutusmäärät ovat nousseet keskusteluun, vaikka edellisen koulutusmäärien lisäyksen jälkeen aloittaneet opiskelijat eivät ole vielä edes valmistuneet peruskoulutuksesta. Lääkäreitä Suomessa on enemmän kuin koskaan ennen.
Argumentointi lääkärien koulutusmäärien lisäämisestä perustuu ajatteluun kysynnästä ja tarjonnasta: koska kysyntää lääkäreille on, tulee tarjontaa lisätä niin kauan, että tarjonta ylittää kysynnän. Tavoitteena olisi pieni lääkärityöttömyys. Ratkaisu tuntuu niin helpolta, että melkein itkettää.
Itse asiassa se kuulostaa jopa vähän liian helpolta ollakseen totta. Vähitellen on alkanut näyttää siltä, että ilmiön taustalla voi olla muitakin tekijöitä. Esimerkiksi Helsingin sanomat kirjoitti viime viikolla pääkirjoituksessaan siitä, miten lääkäripula ei ratkea vain koulutusta lisäämällä.
Hoitojonot ovat ilmiö, jonka kanssa on tuskailtu useissa länsimaissa. Ongelmaa on maailmalla yritetty Suomen tavoin korjata kouluttamalla lisää henkilökuntaa ja tarjoamalla lisää resursseja terveydenhuollon käyttöön, usein heikolla menestyksellä. Muun muassa Alankomaissa on tutkimuksissa todettu, että palveluiden tarjonnan lisääminen ei suoraan johda hoitojonojen lyhentymiseen. Samankaltaisiin tutkimustuloksiin on päädytty myös Kanadassa ja Britanniassa. (1)
Voi tuntua järjettömältä, että tarjonnan lisääminen ei ratkaisisi kysynnän ongelmaa. Organisaatioteoreettisesta näkökulmasta tilanne on kuitenkin vähemmän yllättävä.
Hoitojonot ovat esimerkki kompleksisesta ongelmasta, johon vaikuttaa lukuisia epälineaarisia muuttujia. Tällaisia ovat muun muassa väestörakenne, sairauksien muuttuva epidemiologia, työmarkkinatilanne, tietotekniikka ja yhteiskunnan arvot. Lisäksi yksittäisen hoitojonon pituuteen vaikuttavat muut hoitojonot, kuten erikoissairaanhoidon odotusajat. Roolinsa on myös sillä, että osa toimijoista hyötyy hoitojonoista. (1) Lääkärien määrä on yksi varmasti yksi tekijä yhtälössä, muttei ainut tai välttämättä edes tärkein.
Hallintotieteissä hoitojonoja onkin pidetty esimerkkinä tyypillisestä kompleksisesta, jopa “pirullisesta ongelmasta”. Näille ongelmille ominaista on se, että ongelman ulottuvuuksien hahmottaminen on haastavaa ja ratkaisuyrityksiä joudutaan tekemään epätäydellisen tiedon vallitessa. Ratkaisut pirullisiin ongelmiin eivät ole lopullisia, vaan ongelma muuttaa muotoaan jokaisen ratkaisuyrityksen jälkeen (2). Lineaarisilla ja suoraviivaisilla toimilla ei voi ratkaista epälineaarisia ja kompleksisia ongelmia.
Esimerkiksi lääkärien määrän lisääminen lääkärikoulutuksen laadun kustannuksella saattaa jopa haitata terveyspalveluiden toimintaa, jos osaamistaso terveydenhuollossa laskee. Toisaalta terveydenhuollossa tarjonta lisää kysyntää. Esimerkiksi tiedon epäsymmetria mahdollistaa kysynnän lisäämisen lääkärien toimesta oma-aloitteisesti. Näin ollen tarjonnan ja kysynnän tasapainosta voi muodostua maali, jota on käytännössä mahdoton saavuttaa.
Ilmiötä on tutkittu myös Suomessa edellä mainitun hoitotakuu-uudistuksen jälkeen. Harri Raisio (3) toteaa, että Kansallisessa terveyshankkessa ja hoitotakuu-uudistuksessa ei päästy käsiteltävänä olevan pirullisen ongelman tasolle, vaan ratkaisuyritykset olivat suhteellisen mekaanisia. Lopputuloksen voimme kaikki nähdä siinä, että tilanne hoitojonojen suhteen ei ole juuri helpottanut.
Kompleksisuusajattelun näkökulmasta on selvää, että hoitojonojen kaltaista pirullista ongelmaa ei voi ratkaista pelkästään mekaanisesti tarjontaa lisäämällä, vaan ratkaisuksi tarvitaan laajempi reformi ja siirtymä tempuista kohti epälineaarista ja kokonaisvaltaista ajattelua. Hoitojonojen kaltaista kompleksia ei pidä aliarvioida olettamalla sen ratkeavan ensimmäisellä mieleen tulevalla toimenpiteellä.
Yhtä väärin on toisaalta lukita kantansa ratkaisuyrityksiin ennen kokonaisuuden hahmottamista. On syytä tunnistaa, että myös lääkärien lisääminen voi olla yksi osa ratkaisujen kokonaisuutta, eikä nykyinen lääkärimäärä välttämättä ole riittävä.
Selvää kuitenkin on, että hoitojono ei lyhene pelkästään lääketieteellisen aloituspaikoista kiistelemällä.
Joel Kontiainen
Nuorten Lääkärien Yhdistyksen hallituksen jäsen,
LL, Hallintotieteiden yo
NLY:n tavoitteissa Lääkärikoulutuksen sisäänottomäärät ovat tasapainossa resurssien kanssa: Jokaiselle opiskelijalle on taattava riittävät mahdollisuudet päästä opettelemaan lääkärille olennaisia taitoja.
Ole se muutos, jota lääkärin työ tarvitsee. Anna Lääkäriliiton vaalissa äänesi Nuorelle Lääkärille.
Lue lisää: nly.fi/vaalit
1 Kenis, P. (2006). Waiting lists in Dutch health care: An analysis from an organization theoretical perspective. Journal of Health Organization and Management, 20(4), 294–308. https://doi.org/10.1108/14777260610680104
2 Lindell, J., Ollila, S., & Vartiainen, P. (2020). Kompleksisuuden johtaminen. Teoksessa Governance V – Hallintaa ja yhteistyötä 2020 (ss. 101–115). Tampereen yliopisto.
3 Raisio, H. (2009). Pirulliset ongelmat terveydenhuollossa – esimerkkeinä Kansallinen terveyshanke ja hoitotakuu-uudistus. Teoksessa Paras mahdollinen julkishallinto? (ss. 73–91). Gaudeamus Helsinki University Press.
