Siirry suoraan sisältöön
Etusivu > Älä soita, jos tulee jotain
Etusivu > Älä soita, jos tulee jotain

Älä soita, jos tulee jotain

Muistan ensimmäisen päiväni lääketieteen opiskelijana (muistan päivänkin, 3.9.2013). Olin ostanut uuden penaalin, olinhan ekaluokkalainen. Äiti oli soittanut aamulla ja toivottanut hauskaa päivää. Ensimmäisillä luennoilla meitä puhuteltiin kollegoina, ja tunsin suurta ylpeyttä. Professori, meitä vuosikymmeniä kokeneempi mies, tituleerasi lääketieteen ylioppilaita ”hyviksi kollegoiksi” ja koko kurssimme tunsi uusine penaaleineen astuneensa perheeseen, jossa kaikki olisivat tasavertaisia.

Muistan myös ensimmäisen konsultaatiopuheluni, eräässä keskussairaalassa toukokuussa 2016. Olin reponoinut metacarpaalin murtuman, ja halusin tarkistaa hoitolinjausta, jonka olin tehnyt yhdessä lähiseniorini kanssa. Kirjoitin tarkasti ylös potilaan tärkeimmät tiedot, miten esittelisin itseni ja mitä halusin kysyä. Jännitti, nyt se hälyttää. Esittelin itseni lääketieteen kandidaattina ja kurkotin kohti kirjoittamaani paperia. Puhelimeen vastannut kirurgi huokaisi, huikkasi puhelimen ohi ”taas joku kandi”, ja katkaisi puhelun.

Viime aikoina lääkärikunnan kollegiaalisuus on ollut vahvasti esillä valtamedioissa. Yle kertoi maaliskuussa tekemästään kyselystä, jossa erityisesti nuoret lääkärit kertoivat työuupumuksesta, joka johtuu vanhempien lääkärien asiattomasta käytöksestä. NLY julkaisi ohjeet siitä, kuinka suhtautua ja ennen kaikkea puuttua kiusaamiseen työpaikalla. Myös viesti Lääkäriliitolta oli vahva: mitään asiatonta käytöstä työyhteisössä ei tule sallia. Asiaton käytös tuntuu ainakin toistaiseksi edelleen jatkuvan – ainakin puhelimitse.

Kirurgi on huutanut minulle langan päässä olevansa ”kirurgi, eikä kenenkään seniori”, kun kysyin huonosti hengittävän potilaan nielupaiseen avaamisesta. Sisätautipäivystäjä vastasi ”aloita sille atorvastatiini” ja löi luurin korvaan kandikollegalleni, joka halusi tietää aiemmin perusterveen 20-vuotiaan lipidipotilaan familiaarisen hyperkolesterolemian mahdollisuudesta. Radiologi on kysynyt minulta 130 desibelin voimakkuudella, eikö lääkiksessä opeteta enää mitään selän magneettikuvauksen tulkitsemisesta. Minulta on lukemattomia kertoja tiedusteltu, miksi ja mistä minä soitan, ja miksen soittanut jollekulle toiselle. Minut on perehdytetty uuteen työpaikkaan ojentamalla puhelin, ja sanomalla, että soita, jos tulee jotain – ja kun jotain on tullut, on puhelimessa sanottu, että älä soita enää.

Huonosta konsultaatiosta jää paha mieli ja epävarma olo omasta osaamisesta, vaikka kyse on ennemminkin siitä, että konsultoitava ei muista kotona opetettuja käytöstapoja. Toisaalta hetkenkin alalla olleena huonoihin konsultaatioihin on jo niin tottunut, ettei asiasta jaksaisi enää välittää. Miksi on helpompi olla ilkeä jollekin, jota ei näe?  Allekirjoittanut miettii viikoittain, miten välttää oma kyynistymisensä niin, ettei koskaan huutaisi kysyvälle.

Ihmisellä on oikeus kysyä. Jokaisella alalla on omat kommervenkkinsä, ja jos alalle ei ole erikoistunut, ei niitä kaikkia voi opiskeluajalta muistaa. Kaikista erikoisuuksista ei voi rehellisesti sanottuna sanoa ikinä edes kuulleensa. Lääkärin tärkeimpiin ominaisuuksiin työelämässä kuuluu tajuta, ettei tiedä – ja tajuta silloin myös kysyä. Kyse on potilasturvallisuudesta ja kysyjän halusta hoitaa omat potilaansa hyvin. Ei ole soittajan tehtävä pyytää anteeksi olemassaoloaan tai tietämättömyyttään, eikä puhelimeen vastanneen tehtävä rankaista kummastakaan. Konsultoitavan kannattaa myös muistaa, että konsultoiva kyllä kirjoittaa tekstiinsä, keneltä on kysynyt ja millaisia ohjeita saanut.

Onneksi suurin osa konsultaatioista sujuu kuitenkin asiallisesti; puhelimeen vastannut on ymmärtänyt, että soittaja tarvitsee apua, eikä toisaalta ole unohtanut, miltä tuntuu olla se, joka soittaa. Olen saanut lukemattomia kertoja neuvoja asioihin, joita en edes ole osannut ajatella. Viime kesänä konsultoimani infektiolääkäri antoi potilaan hoito-ohjeet seuraavaksi puoleksi vuodeksi ensin puhelimitse, tuli sen jälkeen käymään osastollani ja istui vielä ruokalassa viereen tiedustelemaan potilaan vointia useita kertoja pitkin kesää. Viimeksi pitkäperjantaina konsultoimani radiologi toivotti hyvää pääsiäistä ja rauhallista loppuvuoroa, ja ainakin tämän kandidaatin mieltä iloisesti päättynyt puhelu valaisi päivystyksen loppumiseen asti.

Hyvät kollegat. Älkää unohtako, miltä tuntuu olla se, joka konsultoi. Älkää unohtako, millaista on kandidaatti tai erikoistuva uransa alkutaipaleella. Älkää unohtako, että on olemassa muille aloille erikoistuneita lääkäreitä. Älkää olko vihaisia meille, jotka kysyvät, vaan olkaa huolissanne niistä, jotka eivät koskaan kysy. Maailma muuttuu – vaikka teille on joskus oltu ilkeitä kysyessänne, olkaa te mukana muuttamassa konsultaatiokulttuuria ja katkaisemassa epäkollegiaalisuuden kierrettä. Ja sanokaa lopuksi hei.

 

Nina Ruoppa, LK
Suomen Medisiinariliiton hallituksen jäsen