Ilon aika

Olen kuluttanut viikkokaupalla aikaa elämässäni sen pohtimiseen, mikä lääkärin työssä on huonosti tai vikana tai epäoptimaalista. Tämä on luontevaa, sillä järjestötoiminnan keskeinen osa on epäkohtien osoittaminen ja niihin puuttuminen. Vastapainoksi haluan nyt kirjoittaa, miksi teen tätä työtä – en niska limassa puurtaen vaan tyytyväisenä ja ilolla.

Työpäivän aamu. Talvisin tiet ovat pimeitä, mutta sairaala on hereillä ja hohtaa valoa. Kahvikuppi lämmittää sormia viimassa ennen astumista lämpimään kansliaan. Päivä alkaa kokouksella, tai luennolla, tai kierrolla, tutut kollegat ympärillä, puheensorina. Sairaalan yhteisöllisyys auttaa kantamaan kevyesti työpäivän läpi, oppimaan ja kehittymään paremmaksi.

Vielä enemmän, jos mahdollista, nautin kuitenkin siitä, että voin lähteä kirpeänä syyspäivänä reppu selässä kotikäynnille, kun aamuruuhka on mennyt menojaan ja kaupungin kadut ovat hiljenneet. Musta lääkärinlaukku on painava, mutta miksi kukaan haluaisi enää tehdä toimistotyötä, kun on kerran kokeillut viettää päivänsä kaduilla liikkuen, hoitaen ihmisiä heidän kotonaan? Kolmoshuoneen sairaalavaatteinen mummo voi olla maailmaa nähnyt konkari, jonka kirjahyllyt pursuavat venäläisiä klassikoita, ja päivystyksen dementin papan seinät saattavat olla tapetoitu urheilun arvokisamitaleilla.

Siksi haluan kirjoittaa ihmisistä, joihin olen saanut tutustua. Olen ollut onnekas voidessani tavata vanhuksia, joilla on kerrottava tarinoita menneistä ajoista, Suomen historiasta, elämästä ennen televisioita ja maailmansotia, ennen antibiootteja ja kemoterapioita. Nyt koittavat viimeiset ajat kuulla sota-ajasta heiltä, jotka ovat sen eläneet, rintamalta ja kotoa, kertomuksia, joita ei ole koskaan kirjoitettu muistiin ja jotka katoavat veteraanien hupenemisen myötä.

Lääkärin ammatissa en ole oppinut mitään suurta tai mystistä viisautta, mutta tunteiden ääripäät ovat tulleet tutuiksi – niin ahdistus hoidon epäonnistuessa kuin riemu ihmisten parantuessa. Harva hetki kulkee ohi välinpitämättömyyden tuntein, eikä illalla tarvitse kysyä, oliko päivän työllä mitään merkitystä. Meille työn tarkoituksen pohtiminen ja sen, mikä on oikein ja mikä väärin, voi olla itsestään selvää, mutta harva ammattikunta osoittaa vastaavanlaista eettistä harrastuneisuutta ja kiinnostusta jatkuvaan kehittymiseen.

Työpäivän ilta. Kiireisenä perjantaina odotusaula on täynnä uupunutta puheensorinaa, silmät seuraavat valkoisen takin vilahtamista kulman taakse. Ihmiset ilahtuvat pienistäkin asioista, että kiireessä ehtii kuunnella, tai vastata kysymyksiin, tai hymyillä. Ehkä tänään hektisessä päivystyksessä saavuttaa päivystäjän flow-tilan, ja hoitajat joutuvat muistuttelemaan taukojen pitämisestä.

Sairaalan parveke öisen kaupungin kattojen yllä, kun osastot on kierretty, eivätkä illan kiireet ole vielä alkaneet. Hiljaiset käytävät, puukenkien vaimea kopina. Yön jälkeen ajomatka väsyneenä pimeällä tiellä, sairaalan valot jäävät taakse odottamaan maanantaita.