Kuolemanpelosta

Ostin tänä syksynä uuden pyörän. Ja hienon pyörän ostinkin: mustan, virtaviivaisen hybridin, joka on kevyt polkea ja jolla pääsee tosi lujaa. Innostuneena poljin ensimmäistä kertaa pitkää alamäkeä jonkun kilpapyöräilijän perässä vauhtia, jota 15 vuotta vanha Crescentini ei kulkenut parhaina päivinäänkään. Vähän ennen mutkaa tajusin yhtäkkiä, että en muuten välttämättä osaa edes jarruttaa tällä pyörällä. Mitä jos minulle sattuu jotakin? Kyseessä on nimittäin ensimmäinen polkupyöräni, jossa ei ole jalkajarruja. Ristiriitaista oli, että toisaalta nautin vauhdista. Tuolla kertaa selvisin säikähdyksellä, mutta aloin kiinnittää enemmän huomiota ajamiseeni. Yhtenä päivänä poljin taas tuota samaa alamäkeä, tällä kertaa rauhallisemmin. Edelläni ajoi kaksi teini-ikäistä tyttöä, toinen istui tarakalla tukka liehuen eikä kypärästä ollut tietoakaan. Kauhistelin ja samalla aikaa ihailin tyttöjen uhkarohkeutta, eihän heillä varmasti ollut käynyt mielessäkään ajatus: Mitä jos sattuu jotakin?

Ensimmäinen ajatukseni tätä tilannetta pohtiessani oli, että olen tullut vanhaksi. Sitten totesin olevani väärässä. En ole vanha, mutta kuolemanpelko on saavuttanut minut. Opiskelujen ja vuosien karttumisen myötä pelko, tai oikeastaan ymmärtämys siitä, että elämä loppuu joskus ja se voi olla jo pian, on saavuttanut varmasti suurimman osan meistä. Samalla elämän realiteetit ovat hahmottuneet: tietty kaikkivoipaisuuden tunne on kadonnut, ymmärtää sen että kukaan ei ole kone, mutta toisaalta täytyy kuitenkin ns. ”tehdä osansa”. Kukin reagoi siihen omalla tavallaan: joku ostaa moottoripyörän, toinen alkaa tehtailla lapsia, kolmas tekee töitä hullun lailla. Lääkärien piirissä haave siitä, että pystyisi jättämään jälkeensä jotakin konkreettista, lienee melko tavallinen. Olisihan se hienoa keksiä parannus nykyisellään kuolemaan johtavaan tautiin tai löytää todellinen läskigeeni.

Osa meistä on valinnut kuitenkin helpomman tien. Ehkä työolojen parantaminen työpaikalla tai palkasta neuvotteleminen saati kollegiaalisuuden vaaliminen ei ole ihan yhtä raflaavaa kuin syöpägeenin löytäminen, mutta nämä muutokset näkyvät varmasti arkipäivässä, ainakin kun sitä hetkeksi pysähtyy miettimään. Järjestötoiminta on siis tässä suhteessa äärimmäisen hyvä ratkaisu. Meitä järjestötoimijoita yhdistääkin yksi asia: täytyy olla jotenkin hyödyksi, täytyy kokea voivansa vaikuttaa.

Minun viimeinen vuoteni kandivaikuttajana alkaa olla loppupuolella, ja siihen voi olla olosuhteisiin nähden tyytyväinen. Ehkä vaikutus näkyy jonkun kandidaatin syvärien helpottumisena, jonkun kandin palkan neuvottelutaitojen kehittymisenä taikka poissaoloista sopimisen helpottumisena. Kiitos, kun olen saanut vaikuttaa, tai ainakin luulla vaikuttaneeni.