Milloin lääkäri on valmis?

Silmiini osui tässä hiljattain jokin nettikeskustelu, jossa mietittiin sitä, milloin lääkäri on valmis. Keskustelussa oli esitetty pelkoja siitä, että pakollisen perusterveydenhuollon lisäkoulutuksen poistuttua ”tositoimiin” jouduttaisiin liian kokemattomina, kun ainaisen kiireen vuoksi kisälliltä tuntuu usein puuttuvan se mestari rinnalta.

Mihin kuusi vuotta pätevöittää?

Lähtökohta pitäisi olla se, että kuuden vuoden ylemmän korkeakoulututkinnon suoritettuaan lääkäri on valmis johonkin. Kuudessa vuodessa on ehditty sipaista vain pintakosketus kaikkeen lääketieteelliseen tietoon, jonka määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Kymmenisen vuotta sitten kuulin jonkun laskeskelleen, miten pitkään lääkis kestäisi, jos 2000-luvulla yritettäisiin opiskella sama prosenttiosuus olemassa olevasta lääketieteellisestä tiedosta, mikä 70-luvulla ehdittiin kuudessa vuodessa. Vastaus oli 36 vuotta! Tuosta on siis jo kymmenisen vuotta aikaa, nykyisellään aika lähentelisi varmasti jo puolta vuosisataa – eli kaksikymppisen oletettavissa olevan työuran pituutta. Lääkäri ei siis voi koskaan olla valmis, kaikkitietävä.

Valmis=kypsä?

Eri tiedekunnissa on yritetty laatia peruskoulutukseen core curriculumia – perustietämystä, jota opiskeluputkesta ulos singahtaessaan pitäisi hallita. Fakta kuitenkin on, että tämäkin perustietämys on jo kymmenessä vuodessa suurelta osin vanhentunut. Ehkä olisikin olennaisempaa keskittyä opettamaan jotain, mistä olisi hyötyä koko uralle. Lisensiaatiksi valmistuessaan lääkärin pitäisi olla valmis kyselemään, kyseenalaistamaan – ja  kohtaamaan.

Ainakin ruoanlaitossa valmiin synonyyminä voi käyttää usein myös sanaa kypsä. Lääkäristä puhuttaessa kypsän voi tulkita monella tavalla. Lääkäri voi olla kypsä kohtaamaan työnsä asettamat haasteet – tai lääkäri voi olla kypsä, kyllästynyt, kyynistynyt. Kumpi näistä tulee ensin? Miten jälkimmäisen voisi välttää?

Työ tekijäänsä kouluttaa?

Lukemassani nettikeskustelussa vanhempien kollegoiden huolena oli se, takaako peruskoulutus enää riittävät tiedot ja ennen kaikkea taidot työelämään. Itse olen aloittanut perusopintoni aikakautena, jolloin lääketieteelliset tiedekunnat oli juuri ahdettu äärimmilleen täyteen opiskelijoita. Perustiedot varmaan saatiin jotenkin kaadettua aivoihin, mutta etenkin kädentaitojen opettaminen on jo meidän vuosikursseillamme jäänyt hyvin suurelta osin työelämän, amanuenssuurien ja ensimmäisten viransijaisuuksien, opetettavaksi. Surulla seuraan jatkuvia uutisia määrärahojen supistuksista ja yt-neuvotteluista yliopistoissa. Minkä tason tiedekunnat pystyvät takaamaan 5–10 vuoden päästä valmistuville kollegoille?

Samaan aikaan puhutaan jatkuvasti opiskelijamäärien nostopaineista. Tiedekunnilla on kova paine ottaa lisää opiskelijoita, sillä saatu raha on suoraan suhteessa suoritettujen tutkintojen määrään. Onko kuitenkin määrä korvaamassa laadun? Nouseeko kynnys mennä terveyskeskukseen töihin entisestään, jos peruskoulutus ei kykene enää takaamaan perustaitojen oppimista? Houkuttaako tämä hakeutumaan ennemmin sairaalamaailmaan, jossa on tietyllä tapaa turvallisempaa: hallittava ala on paljon suppeampi ja kokeneempi kollega on helpommin tavoitettavissa? Voiko lääkärikoulutettavien määrän nosto paradoksaalisesti pahentaa terveyskeskusten lääkäripulaa?

Uimamaisteri

Lisensiaatiksi valmistunut on aina tarvinnut ja tulee aina tarvitsemaan kokeneempien tukea uransa ensiaskeleita ottaessaan. Meidän alallamme ei potilasturvallisuudenkaan vuoksi käy päinsä, että nuori kollega heitetään veteen ja katsotaan, osaako tämä uida – hukkua voi sekä lääkäri että potilas. Monessa paikassa ansiokkaasti kehitetyt tuutorointi- ja konsultointijärjestelmät on nyt osittain unohdettu, kun kaksoislaillistus ja perusterveydenhuollon lisäkoulutus poistui. Valmistuvista lääkäreistä ei kuitenkaan ole asetusmuutoksella tullut sen valmiimpia. Kisällille on löydyttävä mestareita, joille on löydyttävä aikaa ohjaamiseen.

Lääkäri ei ole koskaan valmis. Uusia temppuja ja päivitettyä tietoa täytyy opetella koko ajan. Toisinaan myös kisälli opettaa mestaria. Hyvässä työpaikassa on aikaa opiskella itsenäisesti, mahdollisuuksia käydä omissa ja ulkopuolisissa koulutuksissa ja tilaisuuksia, joissa voi vertailla omia hoitokäytäntöjään naapurihuoneen kollegan periaatteisiin (lue: yhteinen kahvihetki). Usein koetaan, että tämä aika on pois potilastyöstä – päinvastoin, se antaa uuden opin lisäksi uutta puhtia potilaiden kohtaamiseen.

Onnea vuodelle 2012

Tämän lehden kolahtaessa postilaatikkoon joulu on jo aivan oven takana. Toisilla se menee töitä tehden, toisilla perheen parissa tai vaikkapa ulkomailla. Joulunviettotavasta riippumatta kaikille oikein rauhallista ja rentouttavaa joulua! Vuosi 2012 tulee olemaan NLY:lle erittäin työntäyteinen. Kyseessä on vaalivuosi – presidentinvaalien lisäksi ensi vuonna kisataan sekä NLY:n, Lääkäriliiton että Duodecimin valtuuskuntapaikoista. NLY uudistaa omaa vaaliaan isosti: tarkoituksena on siirtyä sähköiseen vaaliin. Paikallisosastoaktiiveilla ja hallituksella tulee jälleen olemaan kädet täynnä töitä vaalijärjestelyissä. NLY:n hallituksen puolesta haluan toivottaa kaikille menestystä alkavalle vuodelle – ja NLY:lle toki erityisesti vaalimenestystä!