Erikoistumispaikkojen villi länsi

Lisensiaatiksi kruunaamisen jälkeen röyhtäistään samppanjakuplat kuvusta ja aletaan erikoistumaan. Vaan aletaanko kuitenkaan noin vain? Jos vasta valmistumisen jälkeen ryhdyt puhelin- ja sähköpostirumbaan erikoistuvan virkaa hakien, niin peli on menetetty. Oikeampi aika olisi laittaa haku päälle siinä vaiheessa, kun opiskelijaksi hyväksymiskirje kolahtaa luukusta.

Varsin suppeakin otanta lähipiiristä antaa nopeasti kuvan siitä, minkälaisen villin lännen erikoistumista aloitteleva lääkäri kohtaa.

Onpa erikoista?

Nykyhengen mukaista on, että kandit alkavat ilmoittautua suosituimpien sairaaloiden ja erikoisalojen evl-jonoihin jo ensimmäisten amanuenssuurien yhteydessä. Lisäksi ilmoittaudutaan varmuuden vuoksi useampaan paikkaan. Sillä varmistellaan, että erikoistumisen voi aloittaa suoraan valmistumisen jälkeen. Merrat ovat useamman erikoisalan lammessa myös siksi, että moni ei tiedä, mille alalle haluaa.

Minulta on monesti kysytty opintojen alusta lähtien, että mihin aion erikoistua. Olen kategorisesti vastannut, että en vielä tiedä. Olen perustellut sitä sillä, että ennen kuin kokeilee, ei voi todella tietää. Toki pari erikoisalaa tuntuivat heti alusta toisia kiinnostavammalta. Kliinisen vaiheen kurssien myötä näkemys eri aloista syventyi, ja otin poissulkumenetelmän käyttöön. Nyt valmistumisen jälkeen aion kiertää kiinnostavimpia erikoisaloja, kunnes jokin niistä sytyttää kunnolla. Hän, joka on tiennyt jo lapsesta haluavansa vaikkapa patologiksi, olkoon onnellinen. Säästyy suurelta jahkaamisen tuskalta mutta voi silti myöhemmin todeta olevansa väärällä alalla.

Useaan jonoon ilmoittautuminen jo aikaisessa kandivaiheessa aiheuttaa jonotilanteen vääristymisen. Soitto esimerkiksi etelä-pohjanmaalaiseen keskussairaalaan saattaa antaa urologiksi halajavalle lääkärille vastaukseksi tylyn kolmen vuoden jonotusajan. Toisaalta plastiikkakirurgiasta unelmoiva kollega saa Etelä-Suomen rannikkokaupungista pöyristyttävän 5–7 vuoden jonotustuomion.

Tosiasiassa jonot ovat kuitenkin lyhyempiä, ja moni yrittää lyhentää jonotusaikaa eri tavoin. Härskeintä on tietenkin käyttää hyväksi sukulaissuhteita ja perhetuttuja. Pärstäkertoimella on iso merkitys, joten itseään yritetään tuoda tykö. Tuttu naama otetaan luonnollisesti mieluummin töihin. Lyhytkin pätkä kohteena olevassa sairaalassa, edes jossain sen klinikassa, saattaa olla ratkaisevaa. Syvärit oikealta alalta tai oikeasta tutkimusryhmästä auttavat aina, väitöskirjasta puhumattakaan. Tässä asiassa ylilääkärit tietysti pelaavat omaan pussiinsa sillä eivät halua ostaa sikaa säkissä. Eräs tuttu radiologi sanoi kerran, että jos joku osaa kertoa hakijan olevan suht’ täysjärkinen, se riittää paikan saamiseen.

Kun kutsu käy, on siihen vastattava

Toisaalta tilanne on usein niin elävä, että evl:n paikka irtoaakin yllättäen lyhyen ajan sisään tiedustelusta. Silloin pitää ehkä pystyä irrottautumaan muutaman päivän varoitusajalla uuteen paikkaan. Ongelmiahan se tietää, jos on juuri ehtinyt sopia 6 kk:n pätkän jonnekin muualle.

Jonottaessa saattaa heittää vuosia ”hukkaan”, kun ura on tyhjäkäynnillä.

Lisäksi pitkät jonotusajat vaikeuttavat uravalintaa niillä, jotka vielä puntaroivat erikoisalojen välillä. Saattaa ajautua erikoisalalle, joka ei pidemmän päälle kuitenkaan tunnu oikealta, vain sen takia, että jono siihen toiseen vaihtoehtoon oli järkyttävän pitkä. Ehkä turhautuu, ahdistuu ja masentuu. Maantieteellisiäkin rajoituksia on: jos perhe ja puoliso ovat yhdellä paikkakunnalla, niin kovin moni ei lähde satojen kilometrien päähän toisaalle arkileskeksi.

Totuus on silti lohduttava: jos on valmis tekemään uhrauksia, odottamaan ja siirtymään pois mukavuusalueelta, niin haluamansa paikan varmasti saa. Status quo ei ole mitenkään poikkeuksellinen. 20–30 vuotta sitten tilanne oli aivan vastaava, mutta tarvitseeko sen myös jatkossa olla niin? Eikö asialle voitaisi tehdä jotain?

(herrasmies)säännöt kunniaan

Voisiko erikoistumispaikkojen jakoon ja jonotukseen saada jonkinlaiset (herrasmies)säännöt? Entä jos jonoihin voisi ilmoittautua vasta valmistumisen jälkeen? Aikaisemmin valmistuneella tai kokeneemmalla voisi olla etu nuorempaan kollegaan verrattuna. Entäs LL vs LT? Jospa rajoitettaisiin jonottamista vain 1–2 paikkaan kerrallaan. Parista tiedekunnasta tutun kladijärjestyksen voisi kyllä kuopata saman tien. Eihän sellaista järjestystä edes saataisi valtakunnallisesti tehtyä.

Erikoislääkäreiden koulutustarpeen parempi tuntemus auttaisi kyllä asiaa. Villeimpien huhujen mukaan joidenkin suosituimpien erikoisalojen opinto-oikeuksien jakamista rajoitetaan parin vuoden sisällä ylitarjonnan vuoksi. Se lisää varmasti kaikenlaista kikkailua. Ehkä SML voi vaikuttaa nuorten kollegoiden asenteisiin. Kollegiaalista on tasapuolisuus oman edun tavoittelun sijaan. Vastuu on kuitenkin niin valitsijan kuin hakijankin, joten sälyttäisin vastuuta myös ylilääkäreiden ja professoreiden suuntaan, jotka päätökset erikoistuvien valinnoista tekevät. Jonon ohi ottaminen on lopulta heidän päätöksensä.